Mikä meissä on? Halusin jutella ja saada asioihin selvyyttä. Sinäkin olit ajatellut minua. Kuljimme käsi kädessä ja tanssimme yhdessä, vaikka sanoimmekin olevamme vain kavereita. Puhuit itsekin, että olemme tunteneet jo puoli vuotta. Vaikka se on ollut vain katseita ja pieniä keskusteluja, niin heti ensimmäisessä hetkessä meidän välillemme syntyi side, joka ei päästänyt otteestaan. Tunnuit niin tutulta. Ei jännittänyt eikä hiljaisuutta edes huomannut. Kämmenemme kietoituivat toisiinsa, kun ei muuten uskaltanut koskettaa.

Sanoit, että voisit suudella minua vaikka samantien. Omat tunteet pelottivat kumpaakin. Me olisimme pystyneet, mutta emme täällä.

Odotimme kavereitasi, mutta lopulta lähdimme kahdestaan pois. Puhuimme siitä, kuinka oudon oikealta kaikki tuntui. Tunsimme jo toisemme, vaikka kaiken järjen mukaan meidän piti olla melkein ventovieraita toisillemme. Hiljaisuuskin yhdessä koettuna oli niin luonnollista. En missään vaiheessa jännittänyt tai pelännyt. Kun kosketit hiuksiani, et voinut enää estellä tunteitasi. Sammutin auton tien reunaan ja siinä samassa suutelimme, suutelimme, suutelimme. Päässä takoi tyhjää, mutta jälkeenpäin ajattelin, että nyt minä olen pettänyt. Pahalta tuntui ainoastaan se, ettei edes tuntunut pahalta, vaikka kummallakin oli vahvat periaatteensa. Tämä oli kuitenkin jotain, mitä ei pystynyt estellä.

Joskus elämä itsessään näyttää, mihin suuntaan on mentävä. Nyt olen hetken aikaa paikoillani ja hengitän syvään. Aika saa tehdä tehtävänsä ja kuiskata salaisuutensa meille.