1.

Se, miten tuntee asiat, on voimakkaimmillaan ensimmäisellä kerralla. Jotta voisi tuntea vielä paremmin ja saada vielä enemmän, on uskallettava ottaa askel eteenpäin.

Niin sinäkin tulit minun elämääni.

Olin potkinut lunta, huutanut hyppyrimäeltä aukeavalle maailmalle. Yritin tavoittaa sydämesi, mutta ainut, mitä ymmärsin, oli, että sinä et ymmärrä. Olin erillinen sinusta ja tavoittanut jotain sellaista, mihin sinulla oli vielä matkaa. En pystynyt kulkemaan sitä matkaa kanssasi, sillä sinun olisi löydettävä reittisi itse. Ennen kaikkea sinun oli opittava elämään yksin ja itsesi kanssa ja huomaamaan, että sinäkin selviät. Minulle se oli jo päivänselvää. Luotin elämään. Tiesin maailman pimeät puolet, koska olihan minutkin poljettu pohjalle. Luulin, että saisin sinut tuekseni, mutta kun tulit, olin silti yksin. Olin enemmän yksin kuin ehkä aikaisemmin.

Ympärilläni oli vain lunta ja taivaan tuntu ohimoilla. Kengänpohjat potkivat kuvioita lumeen ja käteni koittivat kertoa enemmän kuin ääneni onnistui huutaa, kunnes lyyhistyin maahan. Kyyneleeni eivät kuuluneet enää sinulle, sillä itkin jo aivan muista syistä. Kasasin lunta käsiini ja muotoilin maahan enkelin. Se sai siivet ja muistokirjoituksen - se oli sinulle, isä. Sydän sinetöi suruni ja tiesin, että ikävä tulisi asumaan luonani vielä pitkään.

2.

Illalla yksinäisyys otti minut halaukseensa yhdessä ystävän kanssa. Tiet olivat auki ja minulla oli tunne sydämessäni. Ei tuntunut pahalta. Hiukseni olivat kihartuneet kosteasta ja paljaita käsiäni paleli. Seiniä peittivät samettiset verhot, joihin halusin kylmän sammuttaa. Ohimenevät ihmiset katsoivat, mutta yksi katse löysi minut aina uudestaan. Silmäluomilla väsymys teki taikojaan ja sai minut hymyilemään ja nauramaan täysin turhillekin asioille, kunnes koitti tunne, joka tavoitti sinut samantien. Jo hetkeä aikaisemmin olin saanut sinut sanoihini. Sinä itse tulit viereeni.

Minulla oli aavistus uuteen. Se oli ehkä enemmän kuin osasin ymmärtääkään. Sinä arvuuttelit minua ja katsoit vierestäni hiustesi alta. Sait tietää asioita kaverisi kautta, mutta tulit silti takaisin. En halunnut ajatella odotuksia, joita minuun kohdistui ja joiden tiesin kotona odottavan. Halusin hetkeksi unohtaa kaiken. Annoit siihen tilaisuuden. Kanssasi karkasin ulos.

Annoit minulle hupparisi ja taiteilit vetoketjun kiinni. Liekit käsivarsissa lämmittivät, mutta sinä jouduit värjöttelemään t-paidassasi. "Kuka sinä olet", halusin tietää, mutta silti ääneti olin. Sait minut puhumaan ja innostuin kertomaan itsestäni. Emme olleet tavanneet tai törmänneet aikaisemmin. "Missä olet ollut", kaikui jo tuolloin huulillamme.

Oven takana odottivat ystävämme ja heidän hymynsä näkyivät ulos saakka. He luulivat tietävänsä jo kaiken. Sait takaisin paitasi, koska emme enää näkisi. Eksyisimme kuitenkin toisistamme. Ympyrä kuitenkin sulkeutui ja kun päädyin viereesi, siihen myös jäin. En halunnut olla missään muualla. Salaa kuiskasin kaverilleni: "Älä estä minua." En tiennyt itsekään, mitä se oli tai mitä olin tekemässä. Tiesin vain, että minun oli hyvä olla.

Valitsimme discopuolen sohvan, ja sinä siinä vieressäni läkähdytit minut pelkillä katseillasi. Sait minut sanattomaksi, koska sanoja ei ollut enää. Se oli jotain muuta, siinä oli enemmän. Katseemme puhuivat ja kertoivat kaiken sen, mitä ei uskaltanut ääneen sanoa. Kun sormesi viattomasti koskettivat omiani, olin jo aivan myyty. Haluan olla lähelläsi, vaikka en saa. Tunne oli täysi, ja joka solu sen mukana huusi sinua puoleeni. Ei, en saa. Kätesi kiertyi käteeni ja silmäni sulkeutuivat sinuun. Olin kuolla, kun kosketit niskaani, niin hellästi, niin varovasti. Sormiesi seikkailut kuuluivat vain meille kahdelle, ja kuiskauksesi hiusteni sekaan sulkivat sisäänsä suukkoja.

Toisen täytyy mennä, mutta meillä on mahdollisuus huomiseen.

3.

Seuraavana päivänä lähetin lupaamani viestin, jossa sait minulta tilannekatsauksen. Ymmärsit ja kirjoitit niin kauniisti, että menin melkein kyyneliin. Tiesin, että sinussa oli jotain, johon voisin luottaa. Halusin pitää siitä kiinni.

Sait ajatukseni sekaisin, yöuneni menivät ja ruokahalukin siinä sivussa. En syytä sinua, sillä käynnistit vain muutoksen. Tai ehkä se oli jo iskän kuolema ja sinä seurausta siitä, uuden alku. Tiesin, että tähän oli tartuttava, mutta olin myös todella vahvasti kiinni siihen astisessa elämässäni. Huomasin kuitenkin, että se oli muuttunut velvollisuuksiksi, vastuuntunnoksi, "en minä voi" -ajatteluksi. Minun pitäisi ajatella itseäni, elää itselleni ja tehdä päätökset niin kuin oikeaksi näen ja koen.

Halusin tavata sinut. Voisit todistaa olevasi ihan tyhmä jätkä eikä minun tarvitsisi ajatella sinua enää. Niin sanoin kaikille. Tiesin kuitenkin, että siinä oli muutakin. Halusin tavata Sinut, sillä muuten en olisi saanut mielenrauhaa. Halusin myös tietää, ajattelenko sinua turhaan ja ovatko tunteeni ihan harhateillä.

En enää muistanut, miltä näytät, vaikka olin yrittänyt piirtää kuvasi muuallekin kuin verkkokalvolleni. Jännitys mahanpohjassa oli aivan mieletön, mutta kun saavuit paikalle samaan aikaan kuin minä, tuntui jo paljon paremmalta. Näytit niin hyvältä ja pystyin hengittämään vapaammin. Olit siinä kanssani.

Kahvilassa omimme nurkkapöydän meille ja saimme osaksemme polttariseurueen ahdistelua. Molemmat olimme vähän vaivautuneita, pipomyyjä olisi jo voinut mennä pois. Huomasin katseessasi ja sinussa syvyyttä ja samanlaisuutta minuun. Ei enää tuntunut edes yllättävältä, kun puhuit minun ajatuksiani ääneen. Tuntui vain niin ihmeelliseltä, uskomattomalta, melkein pelottavalta ja pelottavan hyvältä. Halusin katsoa sinuun, mutta menin samantien ihan ujoksi. Alkoi vain hymyilyttää ja teki mieli kääntää katse muualle. Huomasin sinussa samaa.

Kahden tunnin kuluttua saatoit minut autolle. "Se, mitä puhuimme samanlaisuudesta, niin onko tuo oikeasti teidän auto?" "Joo, miksi kysyt?" "Meillä on nimittäin ihan samanlainen!" Siinä vaiheessa tiesin ja tunsin, että se oli viimeinen merkki. "Oli kiva nähdä." "Niin oli." Ei, älä mene pois. Kosketit kättäni ja askeleesi veivät sinut pois. Olisin halunnut painautua takkiasi vasten!

4.

Ajelimme tyttöporukalla pikaruokapaikasta pois ja kuuntelimme radiosta tulevaa hassua musiikkia, joka sai meidät nauramaan. Kikattelimme myös aivan muista syistä. Meitä oli kaksi samassa mielentilassa olevaa, joten ainakin ymmärsimme toisiamme, mutta tunnelma oli muutenkin sekalaisen innostunut. Yhtäkkiä aloin vain kiljua ja huitoa käsilläni - kävelit kyseisellä tiellä ja olimme juuri ajamassa ohitsesi! Yritin selittää, että se olit sinä ja kaverini kysyi, että pysäyttääkö hän auton, mutta minä vain huusin, että ei ei, aja vain! Hän itse ei ollut huomannut sinua, mutta toinen kuvaili tuntomerkkejäsi ja minä vain hykertelin suureen ääneen takapenkillä. Kaverini sanoi, että reaktioni kertoo jo aika paljon ja että hän oikeastaan arvaa jo, mitä olen päättänyt.

5.

Odotit minua kahvilan edessä. Tunsin hahmosi jo kaukaa. Askeleeni alkoivat kulkea nopeammin, sillä halusinhan heti luoksesi. Poskeni varmasti punoittivat. Olin kävellyt kaupungille. Sisäisestikin kuumotti. Puhuit minulle, mutta tuntui, että sekoilin vain sanoissa. Jännittikö minua? Sinä vaikutit niin luontevalta.

Istuimme pöytään. Huomasit heti paitani värin ja koruni. Minulla oli melkein kaikki lastenosastolta tai kirppikseltä. Kerroin kuulumisiani. Aloin rentoutumaan. Välillä jopa säikähdin, kun olin ihan oma itseni. Avauduin myös tilanteestani ja sinä kuuntelit, mutta et sanonut mitään ratkaisevaa. "Molemmat vaihtoehdot on varmasti ihan yhtä hyviä, mutta erilaisia vaan." "Niin..."

Kerroit nahkahousuistasi, mustasta kynsilakasta, että haluaisit ehkä joskus rastat. Jokainen napsahti minuun kuin puuttuvat palaset palapeliin. En tarkoita pelkästään ulkoisia asioita, mutta uskallat olla erilainen ja oma itsesi. Huomaat minussa asioita, arvostat minua ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Olen sinulle erityinen, en kuka vain, joku vain. Tajusin paljon asioita.

Saatoit minua. Poltit savukkeen. Ota minua kädestä, tiedän, ettet voi. Puoleen matkaan pysähdyit. Mitä siinä osaisi sanoa, kun haluaisi sanoa niin paljon! Koskit taas kättäni ja toivotit onnea preleihin. Käännyit ja minä jatkoin matkaani hymyssä suin. Puoliksi juoksin ja puoliksi lensin kotiin. Tuntui kuin olisin leijunut reilusti maan pinnan yläpuolella. Naamani oli sellaisessa virneessä, ettei sitä saanut enää peruslukemille ja teki mieli iloita ääneen. Vastaantulijat olisivat varmasti ihmetelleet!

Kotona mummi kyseli puhelimitse hautajaisista ja minä yritin kuulostaa mahdollisimman normaalilta. Silti se oli aistinut jotain ja kysyi myöhemmin äidiltäni, oliko minulle tapahtunut jotain. Olihan minulle tapahtunut: koko maailmani oli mullistumassa!

6.

Pyörin koululla, selitin innoissani kavereilleni ja odotin, että vastaisit viestiini. Tulit minua vastaan ja minä lähdin koulun ovista ulos. Teki mieli melkein juosta luoksesi. Sinulla oli vapaapäivä, mutta olit herännyt minun takiani ja tullut tänne saakka. Sinulla oli taas eri takki ja kun mainitsin asiasta, sanoit, että piti vähän panostaa. Olit ostanut minulle pullon Jaffaa, virkistykseksi, ja halasin sinua kiitokseksi. Olit niin uskomattoman huomaavainen. Olit suunnitellut, että menisimme sinun porukoillesi, kun he itse olivat vielä matkoilla. Meillä oli vain puolitoista tuntia aikaa nähdä toisiamme.

Se oli tilava ja tyylikäs asunto. Istuin olohuoneeseen lasi kädessäni. Sinä kävit sohvalle, mutta välillä menit säätämään musiikkia. Jossain vaiheessa päädyin vaivihkaa viereesi. Kerroit esineistä, niiden tarinoista ja musiikkimaustasi. Minun teki mieli vain katsella sinua, ja meitä molempia hymyilytti, kun katseemme kohtasivat. Olin huomannut puhelinnumeroidemme päättyvän syntymävuosiimme ja sinä sanoit osaavasi puhelinnumeroni ulkoa. Ei kukaan osaa nykyään puhelinnumeroita ulkoa! Silloin tajusin, että sinä olet yhtä innoissasi minusta kuin minä sinusta.

Koskettelit taas sormiani, jollakin hyvällä verukkeella varmaankin, mutta minulle olisi kelvannut mikä tahansa syy. Sait ihoni alla väristyksiä kulkemaan. Olit silti epävarma siitä, saisitko tehdä niin, koskea minuun siis. Ymmärrän sen itsekin. Tiesit alusta saakka, että olen varattu, ja siksi olit todella varovainen kaiken suhteen. Arvostin sitä todella, mutta samalla en halunnut mitään muuta kuin päästä lähellesi. Kun sormesi lopulta löysivät omieni lomaan, en uskaltanut muuta kuin tuijottaa käsiämme. Tunsin oman hengitykseni ja sen, kuinka tiheästi sydämeni pamppaili rinnassani. Vilkuilin sinua salaa, olit yhtä ihmeissäsi ja ymmälläni kuin minä. Tuntui, että pyörryn siihen paikkaan, sanoin sen sinullekin. Heikotti oikeasti. Se oli jotakin niin suurta, liian suurta minulle. Juuri ja juuri sydämeni pystyi sen kestämään ja käsittelemään.

En voinut itselleni minkään. Uskalsin painaa pääni olkapäätäsi vasten ja jäädä siihen. Samantien alkoi sydämentykytys helpottaa. Silittelit selkääni ja tunsin paitasi tuoksun ja hengityksesi lämmön. Se oli minun paikkani, tiesin ja tunsin sen joka solullani. Siinä oli niin hyvä olla, vain sinä voit sen ymmärtää. Siihen hetkeen sisältyi sanaton päätös tai lupaus, meidän alkumme.

Minun oli lähdettävä takaisin koululle, mutta halusit tulla saattamaan. Odotimme hissiä, kun halasit minua takaapäin. Olin onnellisin aikoihin. En voinut uskoa sitä kaikkea edes todeksi. Olimme molemmat pelkkää hymyä ja hehkutimme sitä, kuinka innoissamme olemme. Tulit kanssani koulun ovista sisään, naulakoille saakka. Olin muiden silmissä vielä varattu tyttö, joten liikaa läheisyyttä piti välttää ja varoa. Nautin silti joka kosketuksesta, jokaisesta hipaisusta. Lopulta annoit minulle käsipäivää hyvästiksi ja meitä vain nauratti, kun yritimme olla niin virallisia.

Filosofian kertaustunnit menivät ihan omissa maailmoissa, sillä vain sinä pyörit mielessäni. Katselin ikkunasta ulos ja hymyilin, opettajan sanat kaikuivat jossakin ajatusteni ulkopuolella. Kukaan muu ei tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut. Teki vain mieli hymyillä kaikille ja kaikelle, hykertelin pääni sisällä itsekseni. Paperille piirtyi sydän kuin olisin ollut yläasteikäinen korviamyöten ihastunut teinityttö! Samanlaisessa mielentilassahan minä olinkin.

7.

Kuuntelin autossa musiikkia, kun kyyneleet pyrkivät pintaan. Tiesin, että minun oli tehtävä tämä. Silti minuun sattui. Maistelin sanoja mielessäni, rukoilin. En halunnut satuttaa ketään, mutta tiesin, että yksi sydän särkyisi. En voisi estää sitä, muuten satuttaisin vain meitä molempia. Kävin kauniita asioita läpi, mutta muistin myös syyt, miksi halusin erota. Näin, kuinka bussi ajoi asemalle ja pysähtyi. Hetken päästä sinä kävelit autolle. "Yritin soittaa sulle." "Miksi sä näytät tolta, mikä sulla on?" "Älä. Älä lohduta mua."

Hiljaisuus. Nieleskelin ja etsin sanoja. Sinä odotit. Jännitit. Tiesit tai aavistit. Kun lopulta aloin puhua, sinä kuuntelit hiljaa. Myös kyyneleet olivat äänettömiä, ja suru tuntui selvästi molempien sydämessä. Se kietoi kaiken kasaan ja tiivisti siihen hetkeen. Halusin kauniin lopun kauniille suhteelle, joka sekin oli alkanut kohtalosta. Sinä ymmärsit, ainakin sanoit niin. Tiesit ja tunsit, että minun oli tehtävä näin. "Ei kai siinä mitään." Näin, että sinuun sattui. Puhuin siitä, kuinka arvostan sinua ja toivon elämääsi pelkästään parasta, olethan sen ansainnut. Joskus on vain aika astua uuteen ja jättää vanha taakseen, vaikka se sattuisi kuinka.

Vein sinut kotiin ja nousin itsekin autosta. Kyyneleet kastelivat posket ja sumensivat silmät, mutta tulin vielä kerran lähellesi, eteesi. "Viimeinen suudelma" ja niin sinä painoit huulesi omilleni. Irrottautuminen ja viimeinen katse, siinä se oli. Minä istuin autoon ja ajoin pois.

8.

Sanaton tunne sisälläni. Silmät olivat sumeat, mutta minun oli ajettava vielä hetken aikaa. Radiossa Chisu lauloi: "Anna mun mennä, anna mun mennä, en tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä... -- Kadun mä ehkä tätä joku päivä, tien varresta itseni löydän. Kadun mä varmaan joku kaunis pilvetön päivä, mut kulta mun täytyy vaan mennä." Tunteet tallentuivat biisiin.

Kotona istuin sängylleni ja tuijotin eteeni. Oliko tämä kaikki oikeasti tapahtunut? Teinkö sen jo? Istuinko oikeasti siinä autossa ja sain sanottua kaiken? Kyyneleitä ei enää ollut, silti halusin olla yksin. Vasta myöhemmin pystyin puhumaan ja innostumaan uudesta.

9.

Sinä yönä sain palan taivasta. Luulin koko ajan, etten voisi olla enää onnellisempi, sinä todistit kuitenkin toisin. Olit muualla, mutta minun kanssani siinä tunteessa. Jaoit kaiken kanssani. En ollut yksin. Se oli uneton yö ja uuden alku. Kuin ruohonkorsi maassa tai ensimmäinen leskenlehti keväällä. Uskalsin kohdata huomisen ja odottaa tulevaa.

10.

Kirkon pihalla ihmisiä, he odottivat meitä. Halauksia ja osanottoja, osa oli tutuilta, mutta joukossa oli myös niitä, joita en ollut nähnyt aikaisemmin. Sydämellisesti kohtasin jokaisen, vaikka välillä kyyneleet pyrkivätkin pintaan. Kun minulta kyseltiin vointia, sanoin olevani onnellinen, kaikesta huolimatta. Saisin viimeinkin jollain tavalla käsiteltyä kaiken loppuun, ja iskä pääsisi haudan lepoon. Näin tarkoituksen kaiken takana. Samalla myös elämäni vaikein kuukausi päättyisi.

Kappelissa oli kaunista, mutta silti tarpeeksi yksinkertaista. Puunvärinen arkku lepäsi silmiemme alla. Paikalla olivat ihmiset, jotka oikeasti välittivät. Itse istuin edessä, en nähnyt kasvoja, mutta kuulin kyyneleet. Minullakin poltteli jo kertaalleen läpikäydyt tunteet sisälläni. Onneksi oli nenäliinoja mukana, mutta niitäkin silti liian vähän.

Papin puhe sai tuntemaan kipeää kaipuuta. En olisi halunnut vielä päästää irti. Lähdit liian aikaisin. Samalla nousi kuitenkin onnentunne puolestasi. Saisimme muistaa kaiken hyvän, muun voisimme unohtaa. Pääsisit vihdoinkin paikkaan, josta tähän saakka olit voinut vain unelmoida ja niin vahvasti uskonut sen olemassaoloon. Tiesin, että siellä sinun olisi hyvä olla. Ei enää kipua, ei kaipuuta. Olisit viimeinkin kotona, kuljit matkasi loppuun saakka. Me muistaisimme sinut ikuisesti.

Kantajat kuljettivat arkun kappelin ovista ulos ja me seurasimme perässä, minä ja siskoni ensimmäisinä. Vasta pari kuukautta sitten, isänpäivänä, olimme kulkeneet saman matkan sinun kanssasi, iskä. Minun teki mieleni koskettaa arkkua, mutta annoin olla. Tunsin jo muutenkin, että olit kanssamme.

Pysähdyimme isäsi haudan eteen. Sinut laskettiin hänen viereensä, se oli ollut sinun toiveesi jo kauan. Tässä olimme silloinkin seisoneet. Sanoit: "Hei isä, tässä me olemme sun lastenlastesi kanssa." Tuolloin olin miettinyt, milloin itse olisin samassa tilanteessa. En olisi uskonut, että vuoroni tulisi näin pian. Monta kertaa olin mielessäni kuvitellut hautajaisesi, pelännyt puolestasi, toivonut parasta. Kun aikasi nyt koitti, se tuli niin yllättäen, ettei kukaan osannut arvata.

Minä ja siskoni seisoimme valkoiset ruusut käsissämme hautasi edessä. En osannut muuta kuin olla hiljaa, vaikka olisin halunnut kuiskata sinulle niin monia asioita. Painoin huuleni ruusun terälehdille ja pudotin sen luoksesi. Rakastan sinua, iskä! Ruusu laskeutui viereesi ja vuorollaan siskoni heitti ruusunsa arkkusi päälle. Lepää rauhassa, rakastamme sinua.

11.

Kotiin tultuani olin aivan turta. Tuijotin vain eteeni enkä osannut tehdä mitään. Oliko kaikki oikeasti tapahtunut? Oliko se nyt takanapäin? Elämäni rankin kuukausi oli ohi. Myös eilinen ero tuntui epätodelliselta, vaikka tiesinkin sen tapahtuneen. Oli vihdoinkin aikaa hengittää ja olla vain. Se tuntui ihmeelliseltä. Palauduin kaikesta vasta pikkuhiljaa.

12.

Sunnuntai oli odottamisen arvoinen. Tulit minua vastaan ja mahanpohjassa kipristellyt jännitys katosi innostuneisiin askeleisiin. Tulit lähemmäs ja lähemmäs enkä enää voinut olla hymyilemättä. Sain halata sinua ja pääsin itsekin lämpimään rutistukseen, se tuntui niin turvalliselta! Enää ei tarvinnut peitellä tunteitaan tai päästää toisesta irti, koskaan.

Menimme luoksesi ja ihastuin asuntoosi, jossa oli minun värejäni ja pieniä yksityiskohtia. Sisustusmakumme osuivat yhteen, ja sovin kotiisi, sanoit itsekin niin. Kaksi arkaa ihmissydäntä asettui punaiselle sohvalle istumaan ja kädet hakeutuivat jälleen kerran toistensa lomaan. Katseet olivat ujoja, mutta hymyjä ei pystynyt enää peittelemään. Puhuimme ja hengitimme läheisyyttä. Kesti kauan ennen kuin huulemme uskalsivat eksyä suudelmaan, mutta kun niin lopulta kävi, ei minuuteilla ollut merkitystä.