Löysin tähän huoneeseen sulkemalla silmäni. En tiennyt sinusta mitään. Minäkin olin vielä arvoitus itselleni. Kaikki tapahtui niin nopeasti - kuitenkin olin odottanut ja tiennyt tämän tapahtuvan. Tulisi se hetki, jolloin olisin kokonainen ja tietäisin tasan tarkkaan mitä tehdä.

Minua ei auttanut pitkät pähkäilyt. Edes ystävieni sanat eivät saaneet minua vakuuttuneeksi. En ollut enää osa muita, sillä olin antanut itselleni luvan olla enemmän. Ehkä ylpeyteni saisi minut vielä kärsimään, mutta olin vihdoinkin löytänyt oman suuntani, jonka kautta vain vahvistuisin.

Menetin maailman, jossa minulla oli vielä mahdollisuus tavata sinut. Tieto tukki kaikki aistini eikä jäljelle jäänyt muuta kuin kysymyksiä. Aloin kuitenkin nähdä selvemmin - niin hyvät asiat elämässäni kuin nekin, joita olin jo pitkään miettinyt. Epäröinti antoi tilaa uusille ajatuksille, oli antanut jo pidemmän aikaa. Kun merkkejä alkoi putoilla kultakimpaleina syliini, en pystynyt enää perääntymään.

Nyt meillä on toisemme ja kokonainen maailma, jonka reunoja ei pysty ulkoapäin rikkomaan. Pelkään kuitenkin jotain sisälläni. Enkö ole vieläkään valmis itseni kanssa?

Ihmisen rikkominen on rikoksista suurin, mutta kuinka pitkälle voin sinua suojella ilman että itse eksyn? Jos kuljen kanssasi loppuun saakka, yrittääkö kukaan pysäyttää minua? Kehotetaanko minua missään vaiheessa kääntymään takaisin? Mikä on oma osuuteni tässä elämässä?