Minä löysin sen tunteen. Minä löysin sen tunteen, joka minulle annettiin. Minä huomasin sen. Sain käsiini aamun ensimmäisen auringon ja valonsäteen, joka sokaisee silmät, mutta johon pian tottuu. Tähän en kuitenkaan halua tottua, en lopullisesti. Haluan olla kanssasi ikuisesti, mutten koskaan lakata ihmettelemästä sitä, kuinka paljon minulla on, kun minulla on sinut. Haluan aina löytää uusia valonsäteitä luotasi ja antaa sormieni osua niihin harmaisiinkin ajatuksiin, joita et itsekään aina ymmärrä. Olen aina olemassa sinulle.

Olen onnellinen, että eksyin siihen pihaan sinä kesäisenä päivänä tultuani kaupungilta. Minulla oli jopo, jonka olin saanut sinulta, mutta joka nyt oli maalattu aivan uuden väriseksi. Leikkasit ruohoa paidassa, joka nyt roikkuu narullamme kuivumassa, mutta tuoksuu vielä vähän sinulta. Sinä olit hikinen ja hymyilit, pysähdyit heti eteeni ja pyysit jäämään. Näytit minulle kotiani, jossa en enää moneen vuoteen ollut asunut enkä edes käynyt, mutta joka kuitenkin toi niin paljon muistoja mieleen. Talo oli remontoitu minun mittojeni mukaan. Kiersimme kaiken läpi ja lopulta palasimme pihalle kesäaurinkoon. Juttelimme paljon, ja katseellasi pääsit suoraan minuun kiinni ja kerroit, kuinka onnellinen olit tulostani. Minäkin olin onnellinen ja toivoin ja tiesin, että tämän tapaamisen jälkeen näkisimme paljon useammin. Olit niin minä ja minä niin sinä ja kummallakin oli ollut kauhea ikävä toisensa luo. Ahmimme kuulumisia ja kysyit syvällisiä. Kerroin enemmän kuin mitä muille yleensä uskallan avautua. Näin, että siinä hetkessä olit oikeasti kanssani, oikeasti välitit ja olit siinä minua varten, minusta ylpeä.

Nurmikko kiilsi vihreänä, ja vielä vuosia sitten meidän perheemme pelasi siinä sulkapalloa. Välillä sulkapallo tarttui orapihjala-aitaan tai se piti hakea naapurin puolelta ja minun leikkimökkini takaa, jonka vieressä kasvoi ja kasvaa yhä vieläkin puna- ja mustaherukkapensaita, joiden marjoja kerran keräsin astiallisen ja kuitenkin kompastuin jalkoihini ja kaikki kaatuivat maahan. Muistathan sinäkin kaiken sen?! Tiedän hymystäsi, että olet miettinyt kaiken varmaan sata kertaa päässäsi läpi ja aina lopulta palannut ihmettelemään ja kysymään itseltäsi, miksi annoit onnen ja ilon lipua sormiesi läpi. Sinulla oli niin paljon, rakastit niin paljon. Rakkaus ei kuitenkaan riitä, jos joutuu pakenemaan niin kuin me pakenimme ja pelkäsimme.

En halua palata mustiin tunnelmiin, sillä niitä ei tähän tapaamiseen mahtunut. Naapurissakin oli kaikki vielä ennallaan ja minunkin vierailuni vaikutti aivan normaalilta, vaikka kaiken järjen mukaan olisimme voineet nähdä vaikka joka viikko. Miksi kaksi kertaa vuodessa on niin iso tavoite ihmisille, jotka kaipaavat toisiaan ja joilla on niin paljon kerrottavaa toisilleen? Olen silti iloinen, että tapasimme tuolloin, vaikkakin vain sattumalta. Sattumat, jotka kohtalo on järjestänyt, ovat yleensä kaikkein onnistuneimpia. Siksi muistan tuonkin kesäisen päivän ja vastaleikatun nurmikon tuoksun niin vahvasti. Muistan silmäsi, jotka katsoivat. Ne eivät hapuilleet, eivät etsineet. Ne tiesivät, mitä sisälläni on ja siksi uskalsin kertoa. Näin myös katseestasi, joka kääntyi sisäänpäin, mitä milloinkin ajattelit. Tiesin, mitä ikävöit ja ketä pidit maailman kauneimpana naisena. Tiesin tuskasi määrän ja elämänilon, sen, kuinka aina suunnittelit ja jaksoit innostua, mutta kuinka helposti suunnitelmat jäivät toteuttamatta tai aivan alkutekijöihinsä.

Halasimme monta kertaa tiukasti ja olit niin ylpeä minusta, että tunsin sen sisintäni myöten. Sain sanottua sinulle, onneksi, kaiken sen, mitä itsekin tunsin sinua kohtaan. Olit minulle samanlainen ihminen kuin minä sinulle ja minussa jatkui perintösi, olen siitä kiitollinen. Puhuin henkisestä yhteydestä ja maailman kauneudesta, siitä, kuinka tiesin sinun ymmärtävän, vaikket olisikaan paikalla. Olen tarvinnut sinua, mutta silti tyytynyt siihen, että olet olemassa, vaikken aina tietäisikään missä tai missä kunnossa. Aina ei edes tarvitse tietää. Voi olla parempi elää uskossa, että kaikki on hyvin. Usko ei kuitenkaan riitä, kun omin silmin näkee sinun olevan heikoimmillasi ja oksentavan viimeisetkin nesteet pihalle meidän muiden itkiessä autossa hiljaa.

En halua palata loppuun, enkä edes ihan alkuun. Haluan jäädä puoliväliin, jossa olet juuri saamassa elämästäsi kiinni, uudestaan ja uudestaan ties kuinka monennen kerran, mutta silti joka ainoalla yrityksellä minä olen valmis uskomaan ihmeeseen. En tarvitse lopullista lupausta, tarvitsen vain sinun sanasi ja katseessasi varmuuden siitä, että olet itse tyytyväinen elämääsi. Valmis voi olla jo puolessa matkaa. Jokaiseen valonsäteeseen tartuttuaan ei ole epäselvää, ei mitään menetettävää. On vain ruohoa ja se niin vihreää.