Minä istun huoneessani onnellisena. Minulla on kirjastosta lainattuja kirjoja ja netti auki. Silti minua ahdistaa. Koskaan ei ole tuntunut tältä. Eilen illalla ahdisti vain vähän, sillä tiesin pääseväni poikaystävän kainaloon nukkumaan. Nyt kuitenkin henkeäni ahdistaa ja sydämeni hakkaa. Itkettää.

Olenko tulossa iskään? En tuntenut tätä puolta hänestä. Alkoholi verhosi kaiken. Yksinäisyys saa kuitenkin ihon kananlihalle. Minua kylmää. Heikottaa. Tältä tuntui silloin, kun äiti oli humalassa enkä halunnut hänestä samanlaista kuin mitä iskä oli. Pelotti niin helvetin paljon. Oli pakko livetä äidin otteesta pihalle hengittämään pikkusiskon huutaessa: "Mikä sulla on?" Äiti tuli vain lähelle, uudestaan ja uudestaan. Se ei päästänyt pois ja minun oli taisteltava itseni irti. Pääsin lähtemään ulos.

Naulakosta mukaan napattu villapaita ei suojannut sateelta ja minä itkin ääneen koiranulkoiluttajien katsoessa ihmetellen perääni. Haukoin henkeä. Puistossa pysähdyin. En tiennyt kenelle soittaisin. Lopulta eräs poikapuolinen kaveri tuli luokseni ja sain puhuttua hänelle. Olin jo vähän rauhoittunut.

Nyt tämä sama tunne on minulla taas. Kaiken pitäisi olla hyvin. Viikonloppu oli paras mahdollinen. Näin lempibändini kahtena peräkkäisenä päivänä. Ehkä tämä on keikkojen jälkeistä masennusta. Kotonani on niin hiljaista. Minä olen täällä yksin. Radion pitää olla päällä. En saa luettua edes sanomalehteä, tenttikirjasta puhumattakaan. Mikä minulla on?